Saana Wang 4/13/22 Saana Wang 4/13/22

Hope from Reuse

Charlotte Bofinger, Zirkular, Basel

Last summer, the extension to Hall K118 in Winterthur was completed. The three-story extension has since then caused quite a furor. Approximately 70% of the building was constructed from recycled materials, clay, straw, and wood. The declared goal was to reduce grey emissions through this type of construction and thus minimize the CO2 footprint of the building. Read More

Charlotte Bofinger, Zirkular, Basel

Download presentation

That because the construction sector is one of the biggest emitters in the world. 40% of CO2 emissions, 50% of waste, 90% of the consumption of mineral resources. The climate crisis is undeniable. To reduce these emissions, the entire construction branch must go new ways. At the same time, it gives us as professionals in the building sector the opportunity, on a comparatively small scale, to develop and demonstrate solutions that can then be scaled up. In this way, hope can be generated personally, which then draws circles and gives other people courage to follow similar transformative paths. Hope from Wood and Hope from Reuse thus become courage for transformation.

Where we come from and where we go to

K118 and Zirkular did not come out of nowhere. We are, so to speak, the youngest child in a family of four offices. "Unterdessen" ensures that empty spaces are used intermediately, which leads to fewer demolitions. "Denkstatt" develops spaces with what is there for what the people on the spot need, and thus has a transformative effect.

And then there is the "baubüro in situ": a somewhat unusual architectural office. Founded 20 years ago with a focus on transforming existing buildings and industrial sites with minimal interventions. Since about 10 years the office gains experience in temporary structures, like schools and housing for refugees. In the last 5 years, baubüro in situ AG has strengthened another core area: Reusing not only existing buildings, but also making new buildings out of existing building components and materials.

Based on these experiences, Zirkular was founded in 2020. With the idea of deepening the expertise and contribute it to many more projects with other architectural offices. Specialist planning for reuse is our core business.

Not only the buildings change when they are built with reused components, but also the processes and thus the tasks and professions.
Repairing, for example, takes time and brings local added value.
Resource- and climate-friendly construction creates new images.

New job profiles, too!
In our office, we employ component hunters, have construction managers for recycling-friendly construction and have become re-use experts and supply chain managers.
These activities are new territory, cost energy, are meaningful, forward-looking, and often simply fun.

Decarbonizing the construction industry and transforming the linear economy into a circular one.

We all know the curves that show us how drastically we need to reduce our emissions in the next few years. Switzerland should be climate neutral in about 7 years. Of the 40% of emissions for which the construction industry is responsible, about half are generated during the construction of buildings. Grey energy and emissions that are then "stored" in our buildings. But Europe is already built, the situation is different when you look worldwide. In Europe have all the materials we need already accumulated in our buildings. We can see this as an opportunity. We already provided the starting energy in the last decades and the building booms that went with it. What was created there we can now use, transform, redistribute. Redistribute in the sense of dividing space among people and in the

sense of circulating materials. Then many energy-intensive steps such as primary steel and cement production would simply be eliminated, at least to a large extent.
This leads to the second point: the challenge of turning the linear throwaway economy into a circular economy. this is anything but easy, because we have been building for the waste economy for the last decades. But it can be done.

There are two principles for winding up: 1. to directly reuse old material and 2. to build in such a way that reuse is easily possible at the end of use. At Zirkular we do both. But we place the most value on the first step, because only then do we save emissions today, and that is what counts.
There is a lot of material that is deconstructed but no established structures to bring it back into the cycle. We are creating this from scratch, it is part of the rewinding process.

Emissions are emitted during the production of a material and the construction of a building. The atmosphere is polluted. The emissions are attributed to the component as grey emissions. If the component is used for the next application instead of being thrown away, no new component must be produced and therefore no new emissions are generated. Of course, the balance is not zero. The less transport, storage and reprocessing are necessary, the less emission add to the reuse component. The higher the savings compared to a component made from recycled or primary raw materials.

With wood it is a special case again, as trees are known to bind Carbon from the air. However, a tree takes a long time to grow, and the effect on the atmosphere is only achieved when the tree has grown back. After all, a tree in the forest also binds Carbon. If a tree is built into a house and another tree grows in its place, it takes 60-100 years until the Carbon is bound from the atmosphere. It depends a bit on how you look at it; it gets more complex with whole forests.

Nevertheless, if a beam from an 80-year-old house is reused, the tree has already grown back, and the CO2 storage effect can be extended. Only if the wood as such is preserved does the carbon remain bound.

Three examples of reusing Wood

Artists' studios in the former Gasworks Schlieren, 2021

Reuse was the first choice for the conversion of studios in a listed former gas power station. Due to the requirements for the preservation of historical monuments, everything had to be planned reversibly, and the service life of the fixtures was only 10 years. The consequences: a project that relies almost exclusively on the reuse of building components. The wooden windows that are hinged on the inside come from a block edge housing estate in Zurich, the wall and ceiling construction made of wooden panels originally served a temporary railway crossing in Winterthur and the wooden slats were the railings of a road overpass just a few months ago.

Conversion of ELYS Kultur- & Gewerbehaus, Basel 2021

Deconstructed wood is usually 'thermally used', i.e. burned. For the façade in Lysbüchel, purlins, rafters and glue-laminated beams were collected from deconstructions in the surrounding area, sawn into lamellas in a sawmill and used to produce torsion-resistant glue-laminated beams. In contrast to the previous construction timber, the glue-laminated beams then meet the high requirements of timber frame construction.

EMPA - Unit Sprint im NEST Dübendorf, 2021

The nest at EMPA is a research building into which building boxes can be inserted for research. With the sprint unit, office space was created from Reuse components and materials in a very short time. As long as individual offices are needed due to the pandemic, reversible walls made of carpet tiles, books and roof tiles with clay mortar separate the offices into two halves. The permanent partition walls of the office units are created from material sections that accumulate during standard timber modular construction. In today's construction industry, these sections (pieces of Fermacell panels and 3-layer panels) represent a constant stream of material that can be accessed at any time. The wall system developed by Baubüro in situ meets the usual fire protection and sound insulation

requirements and the interior wall can be produced by the meter, so to speak. The load-bearing timber construction of the office units comes from sawn-on beams of a deconstructed roof structure.

We are always trying new things because we believe that it is possible to build and live differently. And because it is fun.

Saana Wang 2/17/22 Saana Wang 2/17/22

Puu on herkkä indikaattori

Iida Kalakoski

Vaikka puurakennuksia rakastetaan, niihin on suhtauduttu Suomessa myös väheksyen. Puurakennusten heikosta statuksesta kertoo esimerkiksi se, että niitä on eri aikoina pyritty rakentamaan kivirakennuksen näköisiksi. Lue lisää

Iida Kalakoski

Tutustu esitykseen

Torstaina 17.2. ”Toivoa puusta” -keskustelusarja keskittyi puuhun korjaamisen ja kunnostamisen näkökulmasta. Itselleni aihe on tullut läheiseksi sekä tutkijana, opettajana että kodin korjaajana. Vaikka puurakennuksia rakastetaan, niihin on suhtauduttu Suomessa myös väheksyen. Puurakennusten heikosta statuksesta kertoo esimerkiksi se, että niitä on eri aikoina pyritty rakentamaan kivirakennuksen näköisiksi. Lisäksi puutaloja on pidetty palonarkoina ja vaurioherkkinä. Tästä syystä mm. puukaupunkeja purettiin laajamittaisesti 1960–1980-luvuilla. Puukaupunkien purkuaalto oli mielenkiintoinen myös nykyisen rakennussuojelukeskustelun näkökulmasta, sillä puukaupungeista puhuttiin aikanaan pitkälti samankaltaisin argumentein kuin nyt puhutaan esimerkiksi 1970-luvun rakennuksista. Vaikka rakentamisen tapa ja materiaalit ovat muuttuneet, arkiset ja usein noin 50-vuotiaat rakennukset ja rakennustyypit joutuvat laajamittaisen purku-uhan alle.

Kodinkorjaajan näkökulmasta puu miellyttävä materiaali. Rakennusosat ovat melko keveitä ja ihmisvoimin siirreltäviä. Puuta on myös helppo käsitellä ja työstää. Vaikka puurakennus näyttää ränsistyneeltä, se on usein korjauskelpoinen. Rakennusosien vaihtaminen tai paikkaaminen on melko vaivatonta ja perinteisestikin osa puurakennukselle tyypillistä elinkaarta. Nykyään koti vanhassa puutalossa on eräänlainen ideaali ja uudisrakentamisessakin puurakentamisella on hyvä, viihtyisä ja terveellinen maine. Edelleenkin muuttuvilla alueilla kivirakennukset näyttävät säilyvän puurakennuksia todennäköisemmin. Keveys ja helppo muokattavuus ovat rakentamisen hetkellä puurakentamisen etuja, mutta ne tekevät rakennuksista myös helposti purettavia.

Alustuksen jälkeen keskustelua syntyi erityisesti erilaisiin rakennuksiin ja niiden korjattavuuteen liittyvistä mielikuvista ja siitä, kuinka tällaiset mielikuvat vaikuttavat päätöksiin purkamisesta ja säilyttämisestä. Anu Sauramaa toi keskusteluun käsitteen ”rakennussuvaitsevaisuus”, joka auttaisi meitä näkemään arvoa myös ränsistyneissä tai epämuodikkaissa rakennuksissa sekä korjaamaan, varjelemaan ja säilyttämään niitä.

Korjaamisen ja säilyttämisen kasvava merkitys kestävyyttä tavoittelevassa yhteiskunnassa sai keskustelijat pohtimaan myös, millaisia vaikutuksia korjaamisen statuksen vahvistumisella voi olla esimerkiksi arkkitehdin työhön ja ammattikuvaan. Uuden luomisen sijaan työhön kuuluu jo nyt yhä useammin vanhan korjaaminen. Tulevaisuudessa tämä voisi tarkoittaa taituruutta tehdä mahdollisimman vähäisiä ja hienovaraisia muutoksia, jotta korjaukset voitaisiin tehdä materiaalia säästävästi, suvaiten rakennuksen ominaispiirteitä ja myös eri aikakausien korjauskerrostumia. Ylikorjaaminen nähtiin uhkana, josta korjausrakentamisessa olisi päästävä eroon.

Kaiken kaikkiaan puurakentaminen näyttäytyi keskustelun perusteella eräänlaisena indikaattorina, joka paljastaa herkästi kunkin ajan ilmiöitä. Havahtuminen historiallisten puukaupunkien merkitykseen 1960- ja 1970-luvuilla mahdollisti viimeisten puukaupunginosien säilymisen, mutta viitoitti samalla koko suomalaisen rakennussuojelun kehitystä. Nykyään puurakentaminen liitetään koko rakennusalaa puhuttaviin ilmiöihin, kuten terveelliseen asumiseen, ekologiseen rakentamiseen ja yksinkertaisten, massiivirakenteiden paluuseen. Ehkä ilmassa on taas jotain uutta ja sisustuslehtien suosimat tarinat puutalojen pelastajista ja niiden omistautuneista hoivaajista enteilevät aikaa, jolloin rakennukset, ikään ja muodikkuuteen katsomatta, nähdään varjelemisen ja huolenpidon arvoisina materiaalisina ja kulttuurisina resursseina.

Saana Wang 1/10/22 Saana Wang 1/10/22

Korjaaminen empaattisena tekona

Minna Lukander, arkkitehti SAFA Arkkitehtuuri- ja muotoilutoimisto Talli Oy

Katso esitys

Helsingin kaupungin järjestämässä Karviaistie 12:n arkkitehtuurikutsukilpailussa purkavalle uudisrakentamiselle haettiin vaihtoehtoa puurakentamisen keinoin. Karviaistie 12 -tontin kahdeksaan 1970-luvulla valmistuneisiin betonielementtirakenteisiin vuokrataloihin etsittiin monistettavaa ja kustannustehokasta ratkaisua. Lähiökerrostalokorttelin rakennukset tuli korottaa kahdella kerroksella ja uusia rakennusten ulkoseinärakenteet. Ulkoseinärakenteen uusiminen tuli toteuttaa ns. kuorivalla saneerauksella, jossa julkisivun ulkokuori ja lämpöeristeet poistetaan ja korvataan lämmöneristetyllä puurakenteisella ja puuverhotulla uudella julkisivulla.

Arkkitehtuuri- ja muotoilutoimisto Tallin ja Arkkitehtitoimisto A-Konsulttien voittaneessa kilpailuehdotuksessa ”Metsä puilta” puuta käytettiin julkisivuissa mahdollisimman laajasti ja puulle ominaisella tavalla. ”Metsä puilta”- ehdotuksessa lähdimme siitä, että maapalloa kuormittaa vähiten rakennus, joka on täällä pisimpään. Pitkäaikaiskestävyyttä edustaa se, että puujulkisivut sekä uusi parvekevyöhyke ovat satulakattojen pitkien räystäiden suojaamat. Kilpailuehdotuksen arkkitehtonisena lähtökohtana oli myös säästää alkuperäistä betonirakennetta mahdollisimman paljon. Olevien rakennusten ulkoseinien aukotus säilytettiin ennallaan, samoin huoneistojako ja huoneistojen tilajako. Ehdotuksen rakenneratkaisu perustui sekin alkuperäisiä rakenteita säästävään ideaan, jossa uusien kerrosten kantavat rankarunkoiset suurpuuelementit ja uusi välipohja asennetaan vanhan rakennusrungon päälle pituussuuntaan asennetun betonipalkin va-raan. Kantavat seinälinjat on säilytetty ja puurakenteisina lisäkerrokset vaativat ainoastaan pe-rustusten vahvistamisen. Kilpailuvaihetta on seurannut kehittämishanke, jonka aikana rakenneratkaisua on tarkennettu ja lisäkerrosten kannatus tapahtuu osittain rakennusrungon ulkopuolisin pilarein. Suunnitelmaa on kehitetty myös rakentamiskustannuksiltaan edullisemmaksi, jotta se voitaisiin toteuttaa ARA:n edellyttämässä kustannustasossa.

Karviaistien hankkeessa on mahdollista tehdä suunnanmuutos kohti kestävämpää rakentamista, vähempää aineellista kulutusta ja samalla parempaa asumista. Kehittämishankkeen aikana hankkeesta tehdyt hiilijalanjälkilaskelmat osoittavat, että korjaaminen ja korottaminen puulla on ympäristön kannalta säästävämpää kuin uuden rakentaminen. Maalämmöllä lämmitettävään korjattuun ja korotettuun rakennukseen verrattuna vastaavan uudisrakennuksen hiilijalanjälki kasvoi 33%. Ero olisi vieläkin suurempi, mikäli rakennuksia ei korotettaisi ja uutta rakennusmateriaalia ei käytettäisi niin paljon. Arkkitehtuurimuseolla pidetyssä 9.12. Toivoa puusta – keskusteluklubissa todettiin kuitenkin, että arkkitehtien olisi syytä hankkia hiilijalanjälkilaskennan lukutaito, jotta ymmärtäisimme mitä oletuksia laskelmien takana on ja osaisimme vertailla lukuja.

Niin korjausrakentamiseen kuin uudisrakentamiseenkin liittyy ekologisten arvojen lisäksi muitakin prosesseja ohjaavia arvoja, kuten rakennetun ympäristön sosiaaliset ja kulttuuriset merkitykset. Keskustelussa nousi esiin arkkitehtien rooli arvojen välittäjänä ja ympäristön hoivaajana. Esimerkiksi vakiintuneen asuinympäristön sosiaalisten arvojen kannalta purkava rakentaminen voidaan nähdä väkivaltaisena tekona, kun korjaava rakentaminen on puolestaan empaattisempi teko.

Suunnitelmassamme ”Metsä puilta” pohdimme kohteen alkuperäisen 1970-luvun asuntoarkkitehtuurin ominaisuuksia, joita halusimme suunnitelmassamme vahvistaa. Sellaisia olivat mm. korttelin autottomat ja vihreät pihapiirit, asuntojen suuntaus valoisiin ilmansuuntiin, asuntojen nykystandardeihin nähden väljä mitoitus ja asuinhuoneistojen tilanjako, joissa keittiö on keittiö eikä kaappirivistö olohuoneessa, ja asuinhuoneet ovat kooltaan riittävän väljät, jolloin niiden voidaan kalustaa ja käyttää monin tavoin. Päädyimmekin ratkaisuun, jossa uudiskerrosten pohjaratkaisut mukailevat olevien kerrosten asuntopohjia, ja siten ratkaisu puhuu isompien asuntokokojen puolesta, sillä uhallakin, että pinta-alatehokkuuslukujen valossa ratkaisu on tehoton. Keskustelun loppupuolella yleisössä innostuttiin 1970-luvun betonitaloihin liittämistämme merkityksistä, arvoista, haasteista ja tunteista. ”Onko meidän mahdollista katsoa tätä inhottuakin uudella tavalla?”

Erään keskustelijan sanoin ”Metsä puilta”-suunnitelman rakennusten betonirungot ovat puun syleilemiä. Tämän sympaattisen mielikuvan taustalla oli kuitenkin pohdintaa siitä, että alkuperäisten rakennusten olemus on muuttunut hyvin perusteellisesti, ja se mikä on vanhaa ei juurikaan erotu uudesta. Puhuttiin betonitalon ”meikkauksesta”, mutta jatkettiin, että vanhan säilyttämiseen tarvitaan useita erilaisia ratkaisuja – Venetsian julistuksen oppeja ei ehkäpä olekaan mielekästä yksituumaisesti tuijottaa, vaan on syytä purkaa ja sekoittaa korjaamisen ja uudisrakentamisen rajoja ja käsitteitä.

Koska Karviaistie 12 hanketta on kehitetty kilpailuehdotuksesta kustannuksiltaan toteutuskelpoisemmaksi, on Helsingin kaupungin omistamalla korttelilla näillä näkymin hyvät mahdollisuudet toteutua ns. kuorivan korjausrakentamisen pilottikohteena. Suotuisan kehityksen myötä on myös Karviaistie 12 naapuriyhtiö Karviaistie 14 ilmaissut kiinnostuksena ratkaisumallista. Pilottikohteiden myötä saamme tutkittuja vaihtoehtoja purkavalle uudisrakentamiselle. Niiden kustannus- ja hiilijalanjälkitietouden myötä saadaan painavia perusteluita sille, että vanhan rakennuksen purkaminen olisi vaihtoehdoista viimeinen.

Saana Wang 11/11/21 Saana Wang 11/11/21

What can we do right here, right now?

Stefan Sjöberg. Hope from Wood Lecture, Helsinki, 2021

There has been a lot of discussions, both at conferences as well as in the public domain, about which goals shall be achieved, what shall be done first, what are the essential priorities and how should we act to achieve a secure future with a safe climate with balanced lifestyles within the planetary boundaries. Read More

Hope from Wood Lecture, Helsinki, 2021

Stefan Sjöberg

Det har pratats mycket och länge, både på konferenser och i samhällsdebatten i stort, om vilka mål vi skall uppnå, vad som skall göras först, vilka prioriteringar som är nödvändiga och hur vi skall agera för att uppnå en trygg framtid, med säkert klimat där vi balanserar vår livsstil inom planetens gränser.
Även om man givetvis bör undvika symbolhandlingar och luftslott, så finns redan många överenskomna riktlinjer och kunskap kring vilka grunder vi bör utgå från i samhällsbyggandet, för att bidra positivt till klimatutmaningen. När vi behöver ge ett svar till yngre och kommande generationen räcker det inte längre med att svara att vi inte förstod eller hade tillräckliga kunskaper. Vi behöver agera, och varje dag ställa oss själva frågan; vad kan vi göra här och nu?
Arkitekter bör utgå från inställningen att det är möjligt och brådskande, att åstadkomma projekt som är hållbara i grunden. Att anlägga en attityd att göra så lite som möjligt, nästan ingenting, för att hushålla med ändliga resurser. De mest hållbara projekten är de som inte byggs alls, eller som återbrukar det befintliga, redan byggda. Materialval för det som ändå måste byggas bör baseras på vad som finns tillgängligt lokalt, för att minska miljö- och klimatavtryck, vilket kommer att ge en vokabulär och ett tektoniskt språk som formas mer utifrån förutsättningarnas givna ramar än helt fritt utifrån den egna konstnärligheten. Lite mer etik och mindre estetik.
Ett exempel som illustrerar flera viktiga principer är transformationen av Gjuteriet i Varvsstaden, Malmö.
När Kjellander Sjöberg fick uppdraget att bevara industribyggnaden från 1910 på gamla Kockums varv var dess skick nära nog en ruin. Med tydliga tegelgavlar och en pregnant stålstomme låg dess betydelse i synligheten som byggnadsminne och rollen den kan spela i ett nytt stadsammanhang. Med ett utåtriktat aktivt innehåll, som mötesplatser, utställningar, restaurang, kafé och kontor kommer Gjuteriet att bidra till en levande och blandad stadsdel.
Den ursprungliga byggnaden har en inneboende flexibilitet som kunnat anpassas efter olika behov och funktioner under sin första 100-åriga livscykel. Dess adaptiva kvalitéer sitter i stommens generösa mått, och i den robusta uppbyggnaden av rummet. Generella kvalitéer med fönstersättningens seriella komposition, som ger ett jämnt vackert dagsljusinfall kan användas för olika verksamheter.
Målet med ombyggnaden är att använda det som redan finns tillgängligt, med så lite tillförda resurser som möjligt. Tillförda material är i hög grad tillverkade av förnyelsebara råvaror – vilket betyder trä - eller återbrukade material från varvet. Kravet på nya våningar och fler kvadratmeter inne i hallen löstes med en kompletterande trästomme av limträ och KL skivor. Hur kunde material- och koldioxidförbrukning minimeras? Genom att använda en lätt stomme med två principer uppnåddes en rumslig variation där hallens volym alltjämt är synlig. Halva stommen hängdes in i befintlig stålstomme, resterande halva ställdes med träpelare på golvet. Detta sparade miljöbelastande och kostsam grundläggning på den ursprungliga havsbottnen.
Genom industriellt förtillverkade komponenter kunde hela stommen monteras snabbt, och lyftas in med kran genom taket. En stor del av kompletterande interiöra material är också trä; kontorsgolv, konferensrumsboxar, yttertak, räcken och glaspartier.
En strategi i projektet är att använda återbrukade material från Varvsstadens materialbibliotek i området, med komponenter från rivna industribyggnader. Återbrukat tegel har gett utsidan ett nytt klimatskal och plåtar, stegar, durkar och perforerade paneler används på olika sätt.
En lärdom från projektet är att byggnader kan bevaras och ges nytt liv om vi lyckas hämta inspiration ur deras unika förutsättningar och flexibilitet. I kombination med förnyelsebara material, med rätt egenskaper och lågt koldioxidavtryck, kan vi hitta nya kombinationer och uttrycksätt. Mycket talar för trä, som både är taktilt, formbart och ger nya tekniska möjligheter.

Download Lecture

Although one should naturally avoid making symbolic gestures and ‘pies in the sky’, there are many established guidelines and extensive expertise in what foundations should be used for designing the physical environment to be climate positive. It is no longer enough to respond to the younger generation that we did not understand or did not have sufficient knowledge. We must act and every day ask ourselves the question: ‘What can we do right here, right now?’

The point of departure for all architects should be that it is possible and urgent to create projects that are fundamentally sustainable, adopting the approach of doing as little as possible, close to nothing, to save finite resources. The most sustainable projects are those not built at all, alternatively those reusing the existing, already built. The material selection for what still needs to be constructed must be based on what is available locally to minimize the environmental and climate impact. This will also define a vocabulary and a tectonic language shaped by specific conditions, rather than having a complete freedom for one’s vision. More ethics, less aesthetics.

An example illustrating several important principles is the transformation of Gjuteriet in Varvsstaden, Malmö.

When Kjellander Sjöberg got commissioned to preserve the industrial warehouse from 1910 located in the former Kockums shipyard, the building was almost a ruin. Featuring distinct brick gables and a pronounced steel frame, its significance is derived from its visibility, forming a prominent industrial heritage, and its role it will play within a new urban context. Offering open, active content such as meeting places, exhibitions spaces, restaurants, cafés, and workspaces facing the public realm, Gjuteriet will contribute to a liveable, mixed neighbourhood.

The original building has an inherent flexibility that has allowed it to be fitted to various needs and functions during the first 100 years of its life. Its adaptive qualities are enabled by the generous dimensions of the structural frame and by the robustness of the space, supported by regularly placed large windows bringing and evenly distributing daylight, making it suitable for many uses.

The transformation seeks to utilise what is already available, exploiting as little resources as possible. Added elements are to a large extent made from renewable raw materials, i.e. wood, alternatively from recycled shipyard components. The requirement for more levels and increased floor space was achieved by a complementary glue laminated timber frame and CLT boards.

How have we managed to minimise embodied carbon and CO2 emissions? Using a light frame employing two structural principles allowed for a spatial variation whilst keeping the scale of the main hall volume visible. Half of the frame is suspended from the existing steel frame and the other is raised on timber posts from the floor. This has decreased the need for a new environmentally damaging and costly foundation on the former seabed.

By making use of industrially prefabricated components, it was quick to assemble the entire frame on site, lifting it with a crane through the roof into place. Majority of complementary interior materials is also using wood – workspace floors, conference room boxes, roof, railings and curtain walls.

Core strategy in the project is to utilise recycled materials from Varvsstaden’s material library, a collection of components harvested from demolished industrial buildings in the area. Recycled brick provided Gjuteriet with a new building envelope, and sheet metal, ladders, chequer plates and perforated panels are used in various ways.

An important lesson learnt is that buildings can be preserved and given a new life, provided we manage to draw inspiration from their unique qualities, conditions and flexibility. In combination with renewable materials of right properties and low carbon footprint, we can find new combinations and modes of expression. There is much to suggest that wood is the way, a material which is tactile, pliable and gives new technological opportunities.

Saana Wang 10/14/21 Saana Wang 10/14/21

Toivoa vai nopeita voittoja metsästä

Antti Majava

Suomessa tärkein metsien käytön ekologisesta kestävyydestä kertova sertifikaatti on PEFC, jonka piiriin kuuluu yli 90% Suomen metsistä. Ympäristöjärjestöt, tutkimusorganisaatiot ja ympäristöviranomaiset ovat kuitenkin irrottautuneet sertifikaatista, koska eivät koe sen perustuvan tieteelliseen käsitykseen metsien tilasta. Viranomaisen lausunnon mukaa PEFCin määritelmää ekologisesta kestävyydestä pyrittiin vuoden 2020-21 päivityksessä vieläpä ratkaisevasti heikentämään.

Siis heikentämään, juuri nyt kun ekologisen kriisin ja ilmastonmuutoksen torjumisen tärkeydestä ei kenelläkään pitäisi olla pienintäkään epäselvyyttä. PEFC -sertifikaatin romahtaminen ekologisen kestävyyden takeesta metsäsektorin taloudellisen edunvalvonnan välineeksi palauttaa maan pinnalle ne, jotka luulivat että Suomi torjuu ekologista hätätilaa yhtenä joukkueena.

Lähes kaikkea puun käyttöä mainostetaan Suomessa hiilineutraaliksi, vaikka tiedeyhteisö on jo ainakin kymmenen vuotta kehottanut korjaamaan tämän virheellisen tulkinnan. Nyt myös EU-komission linjaukset vaativat puun käytön todellisten vaikutusten huomioimista.

Yli puolet metsistä korjatusta puusta käytetään suoraan energiaksi ja jopa noin 85% puun sisältämästä hiilestä vapautuu ilmakehään hakkuita seuraavien viiden vuoden aikana. Puun käytön voisi jotenkuten tulkita hiilineutraaliksi, jos sama määrä hiildioksidia sitoutuisi takaisin metsien kasvuun.

Se kuinka paljon metsät pystyvät sitomaan hiiltä riippuu kuitenkin täysin hakkuumääristä, jotka riippuvat markkinoista eli yksilöiden ja päättäjien päätöksistä. Metsäsektorin päästöt lasketaan osaksi maankäyttösektoria ja nykyiset hakkuumäärät ovat johtaneet maankäyttösektorin nielun radikaaliin heikkenemiseen. Ilman nielujen kasvua Suomi tuskin saavuttaa hiilineutraaliustavoitettaan.

Metsäteollisuuden osuus teollisuuden tuotannosta on noin 11% ja BKT:n arvonlisästä noin 2.4%. Metsäteollisuus kuluttaa 60% Suomen sähköstä, tuottaa yli 40 miljoonaa tonnia hiilidioksidia (kun koko Suomen päästöt ovat noin 50 miljoonaa tonnia). Metsäsektorin valtava raaka-aineiden ja energian kulutus ja tuotannon alhainen lisäarvon ovat keskeisin syy sille, että Suomi saa raaka-aineiden käytöstään EU-maiden vertailussa kutakuinkin vähiten taloudellista hyötyä.

Vihreän siirtymän kannalta on tärkeää, että kaikki teollisuudenalat voisivat kilpailla samoilla säännöillä siitä, kuka tuottaa parhaimman tuloksen ja suurimman kokonaishyödyn pienimmillä päästöillä. Markkinataloudessa olisi keskeistä, että metsien hiilinielut ja monimuotoisuus tulisivat markkinoille, joilla ratkaistaan, kannattaako puusta tehdä sellua, kartonkia, WC-paperia, arkkitehtuuria vaiko hiilinielu tai monimuotoisuusreservi. Vaikka emme itse tätä haluaisikaan, EU-tullee pakottamaan Suomen tällaiseen malliin.

Metsien ekologisen arvon tunnistaminen voi moninkertaistaa myös niiden taloudellisen arvon. Silti pahvia ja wc-paperia tullaan jatkossakin tarvitsemaan. Puuta käytävässä tuotannossa on mietittävä miten tehdään vähemmästä puusta enemmän arvoa.

Puurakentamisessa puun hiili säilyy pitkään, mutta siihenkään käyttöön neitseellistä puuraaka-ainetta ei ole tuhlattavaksi asti. Puuarkkitehtuurin on oltava kestävää, kaunista ja tarpeellista myös viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä.

Hyvä suunnittelu on nyt oleellisempaa kuin ehkä koskaan. Valtavan ja nopeasti etenevän ekologisen murroksen täyttyy pohjata parhaaseen mahdolliseen tietoon. Arkkitehdin työ voi olla ekologisen jälleenrakennuksen keskiössä, sillä siinä materiaalin taju yhdistyy ainutlaatuisella tavalla taloudelliseen, tekniseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen ymmärrykseen.

Arkkitehtien koulutuksessa voitaisiin nykyistä enemmän tarkastella globaalien ja paikallisten sosioekologisten systeemien toimintaa sekä energia- ja raaka-ainevirtoja. Metsä- ja sahateollisuus tai arkkitehtuuri ja rakentaminen eivät ole loppumassa. Ne vain muuttavat muotoaan virtojen muuttuessa.