Yhteistä työtä

Vuosirenkaat tapahtuma

Written by Emmi Keskisarja, 15.3. 2018

Pohdimme malleja kasvulle. Kasvunopeus itseisarvoisena lähtökohtana kyseenalaistettiin. Voisiko laatu olla tärkeämpää kuin vauhti (kuten rakennuspuun vuosirenkaissa)? Mistä synnytetään positiivista kasvua? Mitä olisivat vaihtoehtoja laajentumiselle – huippuosaajaksi erilaistuminen, tehokkaaksi tiivistyminen? Kuinka tunnistetaan ja synnytetään älykkäät hybridit, joissa vastakkaisetkin tekijät jakavat yhteiset tavoitteet? Voitaisiinko valvovien virastojen sijaan synnyttää kannustavia kasvattamoja?

VALTAVIRTAAN…

Myös kansainvälisesti kadehditussa puurakentamisen esikuvamaassa Sveitsissä painitaan edelleen puurakentamisen saattamiseksi osaksi valtavirtaa. Siellä on kuitenkin jo tunnettuja puurakentamiseen erikoistuneita yrityksiä. Vaatii uskallusta ottaa ensimmäisiä askelia silloinkin, kun emme vielä tiedä mitä edessä on.

Puurakentamista vaivaa imagollinen ”söpöyden kirous”, jonka mukaan puu sopii mökkeihin ja rakennusten julkisivuihin, mutta ”tosirakenteet” tehdään betonista tai teräksestä. Romanttisen kuvan värittelyn sijaan tärkeää on tavoitella kriittistä massaa. Puuta ei pidä ajatella rakentamisen uutena vaihtoehtotuotteena – ”vegaaninahkana tai nyhtöbetonina”. Puun käyttö on tehtävä paitsi laadukkaaksi ja älykkääksi, myös luotettavaksi ja helpoksi valinnaksi. Tämä voi tapahtua suoraviivaistamalla arvoketjua. Tarvitaan läpinäkyvyyttä, ymmärrettäviä ratkaisuja, turvallisuutta ja terveyttä.

Muutoksen teko vaatii motivaation. Motivaatio vaatii kaksi tukijalkaa: tavoitteen kiinnostavuuden ja onnistumisen todennäköisyyden. Puurakentamisessa ne ovat olleet yhdessä vielä liian hataria. Puurakentaminen on monialainen systeemi. Mitä tahansa systeemiä voi parantaa selkeyttämällä päämäärää ja parantamalla sen osien välistä kommunikaatiota. Tavoitteen kiinnostavuus voi olla suuri, mutta onko se sama? Onko meillä ihmiskuntana yhteinen jaettu tavoite, jossa voi onnistua?

…MUTTA OMILLA EHDOILLA

Laatu korostuu puurakentamisessa. Määrällisesti toteutuvien mittareiden tarkkailu on ehkä juuri väärä lähestymistapa laatusidonnaisen alan kasvattamiseen. Lisäarvoa saadaan aineettomista ja mittakaavasta riippumattomista ominaisuuksista. Miten voisi mitata puun tärkeimpiä arvoja: kosketettavuutta, harmoniaa, kauneutta, väriä – kokonaisvaltaista aistimista? Vain jos niitä voidaan mitata niin niitä voidaan verrata muihin materiaaleihin.

Toisaalta laatu ei ole (vain) yliluonnollista mestarillisuutta tai muuta mystiikkaa. Puurakentamisen laatua voi parantaa konkreettisilla ja yksinkertaisilla asioilla. Kuivaketjun katkeamisesta aiheutuva vakava ja kertautuva kosteusvaurio lienee puurakentajan suurin pelko. Esimerkiksi parempi logistiikka voi siksi tehdä ratkaisusta tilaajalle paljon nykyistä houkuttelevamman (vrt. esim. betoniasemat). Digitalisaatio ja robotisaatio sisältävät uusia mahdollisuuksia parantaa laatua, mutta myös tilaisuuksia synnyttää immateriaalista arvoa.

Puu on herkkää työstövirheille. Laatua syntyy hyvien ja kehittymishaluisten tekijöiden työskentelyn kautta. Toteuttavan tason palkat ovat kuitenkin niin matalia, ettei puuala houkuttele monia edes koulutukseen. Osaavien työntekijöiden puuttuessa kunnianhimoisilla yrityksillä on vaikeuksia kehittää ja kasvattaa toimintaansa. Ketju voi toimia vasta kun kaikki pelaajat ovat kentällä.

PIENUUS: KIROUS VAI SIUNAUS?

Suomesta löytyy eri alojen osaamista, mutta markkinoiden kokoa pidetään usein esteenä positiivisen ”erilaisuuden dynamiikan” toteutumiselle. Erilaisuuden dynamiikka voi kuitenkin toteutua myös pienessä maassa. Etunamme meillä on lähes aina mahdollisuus koota eri alojen huiput yhteen – ei vain visioimaan, vaan totisesti tekemään. Hybridi voi siis olla paitsi rakenne, myös toimiva, aidosti monialainen tiimi.

Erillistyneiden alojen tyypillinen heikkous on samanlaisuuden kulttuuri. Kehitystä on mahdollista saavuttaa muutenkin kuin vaikka raaka-aineosaamista ja tuotantotehokkuutta kartuttaen, mutta se vaatii uusia näkökantoja ja riskinottoa. Mistä saisimme lisää rohkeutta? Pitäisikö meidän kohdata kateellinen kansanluonteemme silmästä silmään? Osaammeko kannustaa riittävästi jokaista yrittäjää – itsensä ylittäjää? Vai seisotaanko joukossa vasta kun voitto on varma? Onko onnistumisen todennäköisyys puurakentamisessa todellakin pieni? Onko totta, että meiltä puuttuu myyntikykyä, jota tarvitaan miljardien eurojen vientibisneksen rakentamiseen? Entä miten pysyä kehittyvässä liikkeessä sen jälkeen, kun oma kriittinen massa on saavutettu? Ovatko kannustimet skaalautumiseen väärät? Pitäisikö olla paljon pieniä puuprojekteja pelkkien lippulaivojen lisäksi?

Protestanttiseen kulttuuriimme kuuluu tietty epäluuloisuus erilaisuutta ja esille nousemista kohtaan. Voisiko Suomen ja Euroopan tilanteesta syntyä erilaisuuteen kannustava ilmapiiri, josta löytäisimme vahvuusalueemme uudelleen? Voisimmeko alkaa valita yhteistyökumppanit osaamisen ja uskalluksen mukaan, emmekä organisaatiostatuksen perusteella? Alkaisimme rakentaa tiimejä yli ammattirajojen. Unohtaisimme rakennusalan totutut kokoussananparret ja opitut, tai pakotetut roolit. Kuuntelisimme myös niitä, jotka uskaltavat vain kuiskata. Kommunikoimalla aidosti voimme nähdä uusia mahdollisuuksia jo totutuissa tavoissa.

Parannetaanko henkisen tuen määrää niin, että yrittäminen ei ole sosiaalisesta epäonnistumisen pelosta kiinni? Karataan yhdessä vaatimattomuuden vankilasta! Ollaan kilttejä toisillemme – vaikka röyhkeitä aina silloin kuin maalataan tavoitehorisonttia!