Puusta
rakennetun
maan
puolustajat
Teksti Juha Päätalo, kuvat SwangNäky Louhisaaren kartanon suuren juhlasalin katossa on henkeäsalpaava. Sekä kattopalkit että niiden välissä olevat laudat on koristemaalattu. Maalaukset esittävät muun muassa kartanon rakennuttaneen Herman Klaunpoika Flemingin elämää. Kaikki on alkuperäisessä kunnossa 1600-luvulta. Maalauksia ei ole korjattu, niiden päälle ei ole maalattu. Ne ovat mittaamattoman arvokasta kulttuuriperintöä.
Arkkitehti Marko Huttunen näkee palkeissa muutakin. ”Ne ovat kartanon kattorakenteen alapaarteita”, Huttunen kertoo. Eli osa katon kantavaa rakennetta. Niiden päät on muurattu tiilimuurin sisään. Aika moni niistä on muurin sisällä myös lahonnut, kuten Huttusen johtama kartoitusryhmä joutui toteamaan. ”Mutta niitä ei voi missään tapauksessa vaihtaa uusiin, kun niissä on ne maalaukset”, Huttunen sanoo.
Louhisaaren kartanon kattorakenteet saavat hänessä aikaan ihailua.
Toisaalta siksi, miten järeää puuta ne ovat. ”Nämä huoneen läpi kulkevat palkit ovat yhdestä puusta, 10 metriä pitkiä ja 25 senttiä korkeita. Ne on tehty vähintään 200-vuotiaista puista, joita ei meidän talousmetsissämme enää ole”, Huttunen sanoo. Toisaalta siksi, että vaikka rakenteissa on lahovaurioita, vierekkäiset, ehjät palkit ottavat kuormat kantaakseen. ”Koko kattorakenne toimii kokonaisuutena.”
Huttusen ja vanhojen kattoristikoiden suhde on intiimi.
Se alkoi orastaa jo 90-luvulla, kun laman runtelemassa Suomessa ei ollut arkkitehtiopiskelijoille kesätöitä. Huttunen opiskelukavereineen ryhtyi korjaamaan vanhoja rakennuksia. Ensimmäinen kohde oli Sammatissa, hirsinen, lähes purkukuntoon lahonnut piharakennus, jossa oli sauna ja pesutupa. Kaverukset vaihtoivat rakennukseen seitsemän alinta hirsikertaa, ottivat itse kirveet käteen, kunnostivat sen, mihin muut korjaajat eivät halunneet koskea. Huttusen opiskelukaveri Lauri Saarinen osasi metallityöt, ja niin he tekivät korjaukseen tarvittavien teräsosien lisäksi myös työkalut paljolti itse.
Vanhan hirsitalon vintiltä löytyi myös nimi arkkitehtiopiskelijoiden liiketoiminnalle. Metallinen kyltti, jossa luki ”Livady Orkester”. ”Se tuntui niin pöhköltä nimeltä, että päätimme ristiä työhuoneemme Livadyksi”, Huttunen kertoo. ”Vasta myöhemmin kuulimme, että nimi voi olla peräisin jostain muinaisslaavilaisesta kielestä, missä livady tarkoittaa pastoraalimaisemaa.”
Huttunen hymyilee poikamaisesti tätä kertoessaan. Jotain tällaista sarkasmia on koko miehen olemuksessa. Sellaista, jota näyttäisi muovanneen pitkäaikainen syrjässä oleminen. Arkkitehteina livadylaiset ovat aina työskennelleet toisessa todellisuudessa kuin ostoskeskuksia tai kylpylöitä suunnitelleet kollegat. ”Olimme me monille varmaan aika outoja, ja joskus kävi itselläkin mielessä, että jäämmekö me ikuisesti korjaamaan vain huusseja”, Huttunen myöntää, kun puhe kääntyy toisten arkkitehtien asenteeseen heitä kohtaan. Valmistuminenkin kesti hänellä 13 vuotta.
Pikku hiljaa livadylaisista tuli kuitenkin perinnerakentamisen syväymmärtäjiä, etenkin sen jälkeen, kun he päättivät tutkia kaikki löytämänsä keskiaikaiset kattorakenteet. ”Ei siitäkään kukaan mitään maksanut, mutta välillä kävi niin kuin Sipoon kirkon kanssa, kun teimme seurakunnalle analyysin ilmaiseksi ja saimme sitten 2007 tehdä sinne korjaussuunnitelmat”, Huttunen kertoo. ”Jossain vaiheessa meitä alettiin sitten pitää jonkinlaisina kattorakenteiden guruina.”
Nykyisin Huttunen on kysytty asiantuntija ja opettaja. Hänet on muutama vuosi sitten valittu Louhisaaren kartanon hoviarkkitehdiksi, jonka tehtävänä on ottaa selvää, missä kunnossa kattorakenteet ovat ja mitä niille voidaan tehdä. Pelissä on paljon. Louhisaaren kartano on ainutlaatuinen kulttuurikohde, toinen Ruotsin suurvalta-ajan ylhäisaatelin kartanoista Suomessa. Se on myös marsalkka Mannerheimin synnyinkoti, joka nykyään toimii museona.
Kattorakenteet näyttäytyvät koko komeudessaan vasta kartanon ullakolla. Kaksi suurta hormikokonaisuutta nousee täällä kahdeksi savupiipuksi kuin lohikäärmeen niskat. Itse ullakkotila on kymmenen metriä korkea, jyrkän katon rajaama puuluuranko, joka on kestänyt yli 350 vuoden myrskyt, Isonvihan ajan varkaat, jotka veivät sen räystästä pidättelevät rautaosat Pietariin, sekä kattovuodot, jotka ovat lahottaneet yksittäisiä palkkeja pelottavan pehmeiksi.
Huttunen ei kuitenkaan ole huolissaan. Louhisaaren kartanon kattotuolit ovat opettaneet hänelle, että ne kyllä kestävät. Tämän on myös rakennesuunnittelija laskien varmistanut. ”Ei kannata tehdä mitään, ennen kuin tietää, mitä tekee”, Huttunen sanoo. ”Näistä rakenteista saa aika hyvän kuvan siitä, mitä voi tehdä, ja mitä mistäkin asiasta seuraa.”
Vanhat rakenteet ovat ihan kirjaimellisestikin hänen oppikirjojaan. ”Järjestän täällä kursseja opiskelijoille, ja tämän syksyn kurssilla löytyi taas uusi aarre”, Huttunen sanoo ja näyttä kohtaa, johon on piirretty kolmion näköinen muoto. ”Kun tätä katsoo tarkkaan, näkee jopa ne harpin jäljet, jonka avulla kolmio on piirretty. Tämä esittää Uudenkaupungin kirkon kattotuolia. Se on parikymmentä vuotta tätä kartanoa vanhempi ja tunnistin sen, koska olin käynyt siellä aikaisemmin. Se on ollut tämän kattorakenteen esikuva.”
Vanhoista rakenteista ja vanhoista taloista on peräisin myös Livadyn filosofia uuden rakentamiseen. Jos Huttuselta kysyy, millaista tulisi nykyrakentamisen olla, on hänellä selkeä vastaus: ”Hirsitaloja. Ne ovat aina siirrettävissä, jos on tarve. Ja helposti korjattavissa. Niiden elinkaarelle ei oikeastaan ole rajoja.”
Puulla on Livadyn suunnittelussa aivan erityinen asema. ”Meidän koko rakentamisen historia perustuu hirsirakentamiseen”, Huttunen sanoo. ”Lisäksi puu on nykylainsäädännön näkökulmasta ihan ylivoimainen materiaali, jota voidaan käyttää sen enempää prosessoimatta.”
Prosessoinnin ongelma on Livadylle ennen kaikkea sen hiilijalanjäljessä. ”Ristiin liimattu CLT ei ole paras, mutta vielä hyväksyttävä vaihtoehto, koska sekin on kierrätettävissä ja korjattavissa”, hän sanoo. ”Mutta kun me suunnittelimme perinnerakentamisen keinoin arktisen alueen tarpeeseen sopivan hiilineutraalin rakenteen, niin tilanne oli väistämättä se, että liimatun puun hiilijalanjälki on moninkertainen sahatavaraan verrattuna. Meidän oli pakko suunnitella rakenne sahatavarasta, että siitä saatiin hiilineutraali.” Siksi Livady suunnittelee rakennuksia mieluummin liimattomasta puusta.
Sellaisesta on tehty myös Huopalahden asuinkasarmiksi ristitty rakennus, neliasuntoinen rivitalo, jonka suunnittelusta vastaa arkkitehti Juulia Mikkola. Kohde sijaitsee Huopalahden asemapuistossa. Kun se tuli rakennuksineen myyntiin, Liisa Akimof osti kohteen. Niihin aikoihin arkkitehti Lars-Erik Mattila oli tehnyt huomiota herättävän diplomityön siitä, miten tulevaisuuden kerrostalossa olisi massiivipuiset seinät ja painovoimainen ilmanvaihto. Mattila oli myös juuri tullut Livadyyn töihin ja Akimof innostui ajatuksesta. Seinämateriaaliksi valittiin Aalto Haitek -niminen suomalainen tuote, jossa aaltokuvioon höylätty sahatavara liitetään toisiinsa terästangoilla. Näin syntyy massiivinen, liimaton rakenne.
”Liisa Akimof kutsui asemapuistosta muodostuvaa kokonaisuutta mummofarmiksi”, Mikkola naurahtaa. ”Hän halusi siitä itselleen ja ystävilleen koko loppuelämäkseen asuinyhteisön, joka on rauhallisessa ympäristössä, mutta alle kymmenen minuutin junamatkan päässä Helsingin keskustasta.” Asuinkasarmi on Livadyn ajattelun ruumiillistuma: Luonnonkiviperustus, tuulettuva alapohja, massiivipuiset ulkoseinät, jyrkkä katto, jonka alla on tuulettuva vintti, asuntojen väliseininä paikalla muuratut tiiliseinät, joissa on myös painovoimaisen ilmanvaihdon hormit.
Painovoimainen ilmanvaihto on Livadylle ensisijainen vaihtoehto pientaloissa. Juulia Mikkola oli mukana ympäristöministeriön työryhmässä, joka laati painovoimaisen ilmanvaihdon oppaan. Myös Liisa Akimofille periaate on tärkeä. ”Olenhan koko ikäni asunut taloissa, joissa on painovoimainen ilmanvaihto, niissä on hyvä hengittää eikä sähköä kulu talotekniikkaan”, hän kertoo.
Rakennuksen sisällä on hämyinen tunnelma, kun syksyn hailakka valo siivilöityy ikkuna-aukkojen suojamuovien kautta. Tiilisten väliseinien muuraus on vielä kesken. Toisessa kerroksessa, sen koillispäädyssä, on massiivipuisten ulkoseinien päällä jo savirapatut puukuitulevyt, jotka pian valtaavat kaikki sisäpinnat.
Liisa Akimof esittelee rakennusta välillä innostuneena, välillä tuskastuneena, mutta ei jätä epäilystäkään siitä, että hän seisoo projektin takana kuin tammi. Tupakkaa vain kuluu tavallistakin enemmän. ”Tämä rakennus on kymmenen vuotta aikaansa edellä”, Akimof sanoo.
Se tarkoittaa, että hän on pioneerina joutunut lyömään myös päätään seinään. Hän joutui itse ostamaan puumateriaalit elementteihin ja palkkaamaan työntekijät niitä tekemään, sillä innovatiivinen puuyritys meni konkurssiin. Hän ehti puhdistamaan taloon 6000 Kupittaan Saven kierrätettyä kattotiiltä, mutta ei ole saamassa lupaa käyttää niitä, koska niillä ei ole CE-merkintää.
”Ilmastomme ei kestä sitä, että määräysten uusimista odotetaan 10 vuotta”, Akimof sanoo. ”Liisa on ollut esimerkillisen sitkeä ja ekologinen, hän on hankkinut rakennuksiin muutakin kierrätettyä tavaraa, kuten vanhoja pattereita”, Mikkola kertoo.
Se, miltä kokonaisuus joskus näyttää, on aavistettavissa pihapiirin kahdesta muusta punamultaisena hohtavasta massiivipuisesta rakennuksesta – vanhan vajan paikalle tehdystä Akimofin työtilasta, sekä aseman vanhan käymälärakennuksen paikalle rakennetusta kahvilasta. Sen seinässä oleva teksti ”Casa Haga” vihjaa sieltä löytyvän espanjalaisia herkkuja satavuotiaan suomalaisen asemaidyllin keskellä. Jo nyt pihapiiri sykkii ja elää. Vanhoissa rakennuksissa asuu perheitä ja yhteisöjä, jotka nauttivat puulämmitteisestä saunasta ja yhteisestä pesutuvasta.
