Puukaupungin puoleensavetävä voima
Teksti Juha Päätalo, Kuvat Swang
Kaupunkitila määrittää olennaisesti ihmisen tuntemuksia ja hänen suhdettaan ympäristöönsä. On korkeita, urbaaneja katutiloja, kuten Töölössä, missä kivitalojen muurit luovat tiheän, mutta turvallisen tunteen. On Pasila, jonka möhkälemäiset rakennukset, melukulissi ja kävelyreittejä vallihautamaisesti halkovat liikenneväylät saavat aikaan tarpeen hakeutua muualle. Ja sitten on puukortteleita, kuten Puu-Käpylä, joiden pehmeä ja lämmin tunnelma kutsuu viivähtämään vielä hetken.
Puu-Käpylässä kadut ovat hiljaisia ja kapeita, talot kaksikerroksisia ja värikkäitä, kivijalat vähän väliä korkeitakin. Puutarhojen rehevä kasvillisuus kurkottaa useissa kohdin katutilaan asti. Pihoilla näkee keskenään kuulumisia vaihtavia naapureita. Perävaunuja, joissa punamullalla esimaalatut julkisivulaudat odottavat asennusta. Omenoita, jotka putoilevat kadulle asti. Kuisteja. joilla asukkaat juovat kahvia ja haistelevat raitista aamuilmaa. Puinen kaupunki luo idyllin, johon on helppo kiintyä. Ja jonne voi asukkaana kuvitella juurtuvansa.
Mutta kuinka paljon kaikki riippuu siitä, että kaupunginosa on rakennettu puusta? ”Vanhat puukaupungit ovat viehättäviä perinteisen arkkitehtuurinsa takia”, sanoo Helsingin kaavoituksessa työskentelevä arkkitehti Suvi Tyynilä, jonka päivittäinen työ on kehittää modernia puukaupunkia. ”Rauman puukortteleissa tai Puu-Käpylässä on aistittavissa ajan henki, kokonaiskuva on hyvin yhtenäinen.”
Puukaupunkien purkamista tutkinut arkkitehti Iida Kalakoski on samoilla linjoilla. ”Viehättävyys palautuu mittakaavaan, joka taas tulee hirren mitasta”, Kalakoski sanoo. ”Se on koettu miellyttävänä.” Puukaupungin viehättävyys ei kuitenkaan synny vain yhdellä reseptillä. Toisin kuin Puu-Käpylässä esimerkiksi Raumalla katukuva on hyvin tiivis. ”Raumalla on selkeä hierarkia”, Kalakoski sanoo. ”Asuntoihin on menty aina pihan kautta, kun taas rakennukset ovat aivan kadussa kiinni. Nykynäkökulmasta viihtyisä vehreys puuttuu katutilasta täysin.”
Puun merkitys kaupunkirakenteen materiaalina on eri aikoina koettu eri tavoin. ”Kun puukaupunkeja alettiin 1970-luvulla taas arvostaa, ei tähdätty siihen, että yksittäiset rakennukset säilyisivät, vaan ainoastaan puukaupungin mittakaava ja sen myötä tunnelma”, Kalakoski sanoo. ”Toisaalta silloin puhuttiin myös sosiaalisesta rakenteesta – siitä, että puukaupunkeja asuttaneita yhteisöjä ei tulisi rikkoa liian nopean muutoksen myötä. 1990- ja 2000-luvun taitteessa puukaupunkeja alettiin tulkita uudelleen ja silloin merkityksellisyyttä löydettiin nimenomaan puusta materiaalina ja jälleen tiiviistä ja matalasta mittakaavasta. Siinä oli jo orastavaa ekoajattelua, jossa puukin oli materiaalina tärkeä.”
Puumateriaalin merkityksestä kaupunkitilassa Kalakoski ja Tyynilä ovat yhtä mieltä. ”Puu materiaalina pehmittää tiiviyden”, Kalakoski sanoo. Tyynilä kertoo tämä näkyvän jo päivittäisessä työssään: ”Vuorovaikutuksessa kaupungin asukkaiden kanssa puukerrostalo on naapureille aina miellyttävämpi vaihtoehto kuin betonikerrostalo. Se koetaan positiivisena, siitä tulee lämminhenkisempi olo.”
Kiinnostavaa onkin, miksi näin on. ”Osittain kysymys on varmasti assosiaatiosta, joka tulee pienemmän mittakaavan kaupunkiympäristöstä, eli juuri niistä historiallisista puukortteleista”, Tyynilä sanoo. ”Minua kuitenkin kiehtoo se mahdollisuus, onko vanhojen puukaupunkien viehättävyys toistettavissa. Onko se siirrettävissä myös kerrostaloihin ja moderneihin kortteleihin?”
Tähän asti esimerkkejä puurakenteisista kantakaupungin umpikorttelialueista ei kuitenkaan ole, ei Suomessa sen paremmin kuin maailmallakaan. Tyynilä uskoo silti puun vetovoimaan esimerkiksi Hermanninrannassa, jonne suunnitellaan isompimittakaavaista puukaupunginosaa. ”Isommassa mittakaavassa puurakentamisen peruste on vähähiilisyys, mutta puu koetaan kuitenkin myös miellyttävänä. Olen sen verran joutunut perustelemaan puukaavoja, että niistä saatu palaute on vahvistanut käsityksiäni tähän suuntaan”, Tyynilä sanoo. ”Vaikka kerrostalokorttelin osalta puun vaikutus onkin osittain vielä arvailua, niin puun laatutekijät eivät riipu koosta. Tärkeää on puun moniaistillisuus. Se voi olla harmaantunutta tai maalattua, olennaista on, että se edelleen näyttää puulta. Uudiskohteissa myös puun tuoksu on tärkeä tekijä. Tärkeää kuitenkin on, että puuta olisi heti ensimmäisessä kerroksessa, että puu on läsnä, kun avaa oven ja menee rappukäytävään.”
Tyynilä kuitenkin korostaa, että tulevaisuudessa syntyy jotain muuta kuin vanhaa, tuttua puukorttelia. Puu-Käpylää ei voi verrata esimerkiksi Hermanninrantaan. ”Puun käytön täytyy näkyä paitsi julkisivun jäsentelynä, myös värimaailmassa”, Tyynilä sanoo. ”Puunkin voi maalata räikeäksi. Varmin tie onnistua on lämmin, murrettu sävy.”
Se, mitä tämä värimaailma tarkoittaa käytännössä, on nähtävissä Honkasuolla, missä Tyynilän suunnittelema kaava vaatii yksittäisiä asuntoja erottumaan toisistaan eri värisinä. Katukuvan raekoko pysyy näin pienenä, kokonaisvaikutelma värikkäänä ja vaikka talojen sisäänkäyntien yhteys katutilaan on hyvin kiinteä, pehmentävät pensasistutukset talojen edessä vielä kokonaisvaikutelmaa.
Talojen yleisilme Honkasuolla on kuitenkin teollisempi kuin Puu-Käpylässä, kun kaikki on uutta ja talojen julkisivuverhoilu homogeenisen suoraa, tarkkaa ja säännöllistä.
”Historiallisia puukaupunkeja leimaa se, että talot ovat jatkuvasti eri vaiheissa”, puukaupunkeja tutkinut Iida Kalakoski sanoo. ”Joku on juuri maalattu, toinen repsottaa jo vähän, mikä eri kuitenkaan tarkoita, että se olisi tuhoon tuomittu. Juuri maalattu näyttää jopa oudolta tässä kontekstissa, luonnollisempaa on se, että sävy on jo taittunut.” Kalakosken mukaan puukaupungeissa talojen kunnon vaihtelu tuntuu hyväksyttävämmältä kuin kivitaloissa. ”Siellä on monta kerrosta patinaa, ja puu myös patinoituu kauniisti”, Kalakoski sanoo. ”Se tuo lähestyttävyyttä. Melkein kosketusetäisyydellä on asioita, joista vaihtelevuus syntyy – on erilevyisiä lautoja, siellä täällä on kolhuja. Puukaupunki on käsityömäisyyden ja aitouden ylistys.”
Tyynilä myöntää, että käsityön jäljen puuttuminen modernista puukaupungista on puute, jos vertailukohtana on historiallinen puukaupunki. ”Jotta modernia puurakentamista voidaan tehdä kaupunkien mittakaavassa, täytyy kuitenkin hyväksyä se, että sen täytyy olla teollisesti esivalmistettua”, Tyynilä sanoo. ”Mutta julkisivuista puuttuvaa käsityön jälkeä voidaan kompensoida lähiympäristön pienillä rakenteilla. Paljon voi tehdä esimerkiksi pergoloilla, katoksilla ja pyörävajoilla. Niillä syntyisi persoonallisempaa ja pienipiirteisempää puun käyttöä.”
Toinen historiallisia puukaupunkeja leimaava piirre on se, että asukkaat korjaavat niitä itse. ”Puu on materiaalina sellainen, että se mahdollistaa omistautumisen rakennukselle”, Kalakoski sanoo. ”Se on ymmärrettävää ja työstettävää, puutalossa kaiken voi huoltaa tai korvata ja kaiken voi tunnistaa.” Tyynilä on samoilla linjoilla: ”Puurakennusten kohdalla ei tarvitse olla rakentamisen ammattilainen ymmärtääkseen, miten se on rakennettu, siitä saa hallinnan tunnetta. Mutta yhtiömuotoisessa asumisessa moderneissa puukerrostaloissa asukkaat eivät kyllä itse osallistu korjaustöihin.”
Tyynilälle puun käytöllä on kaupunkikorttelissa silti myös ulottuvuus, joka on paljon enemmän kuin pelkkä materiaali. ”Paikan henki voi kyllä tarkoittaa sen fyysisiä puitteita ja sitä, millaista on kävellä alueen läpi, mutta myös sosiaalista pääomaa”, hän sanoo. Puu nimittäin luo paikalle myös identiteettiä. ”Uudet pientaloalueet, kuten Puu-Myllypuro, ovat nostaneet koko kaupunginosan imagoa. Puu koetaan laatuna, jolla on vaikutusta koko alueen mielikuvaan ja sitä myötä myös yhteishenkeen.”
