Parkkitalo

puusta

 

Teksti Juha Päätalo, kuvat Planetary Architecture, kuvitus Swang

 Voiko puusta rakentaminen olla joskus liian rohkeaa? Voiko se olla jopa vaarallista? Onko ylivarovaisuutta jarruttaa uusia käytäntöjä? Vai pitääkö jonkun vain murtaa jää uuden idean tieltä? Entä missä ovat puurakentamisen rajat?

 
 
 
 

Yksi uskalias projekti sai alkunsa Helsingin kaupungin ideapajasta syksyllä 2017, jossa pohdittiin sitä, mitä kaikkea vielä voisi rakentaa puusta.

Kaavoittaja Suvi Tyynilä esitti idean puisesta parkkitalosta. Idea oli sinänsä looginen: Pysäköintilaitokset ovat kalliita ja aiheuttavat ison hiilijalanjäljen, etenkin maan alle rakennettuina. Maanpäälisinä rakenteina ja puusta tehtyinä ne sen sijaan olisivat ekologisia ja toimisivat hiilivarastoina. Tyynilä oli jo selvittänyt, että Ruotsissa ja Keski-Euroopassa tällaisia rakennuksia oli tehty. Miksi ei siis myös Suomessa?

Tavoitteena oli rakennuslupakelpoinen malliparkkitalo. Helsingin kaupunginkansliassa työskennellyt Turunen teki jalkatyötä pitkin Suomea ja esitteli hanketta firmoille. Hän haki ja sai hankkeelle myös ympäristöministeriön rahoituksen. Mallitontit valittiin Helsingin Kuninkaantammesta ja Vantaan Kivistöstä. Mukaan lähtivät Helsingin ja Vantaan kaupunkien lisäksi Tampereen kaupungin pysäköintilaitos Finnpark, rakennusliikkeistä YIT ja Arkta Reponen sekä puualan yritys Versowood. Kilpailutuksen kautta löytyi suunnitteluryhmäksi Tila Group, Planetary Architecture ja Konsultointi Kekki.


Tehtävä oli arkkitehdillekin poikkeuksellinen. ”Tästä tuli todellinen tutkimusmatka, emme alussa yhtään tienneet, mihin se johtaa”, kohteen pääsuunnittelija Pekka Pakkanen sanoo. Tehtävänantona oli, että kaikki pitäisi tehdä puusta. Puun haluttiin myös näkyvän, ja kun rakennuksen piti olla vielä purettava ja siirrettävä, tuli Pakkanen tiimeineen pian siihen johtopäätökseen, että arkkitehtuurin piti olla yksinkertaista. ”Ymmärsimme, että rungon pitää olla se kiinnostava juttu tässä”, hän sanoo.

  Planetary Architecture

Rungossa onkin koko rakennuksen rytmi. Rakennuksen keskeltä, paksujen liimapuupilareiden päältä lähtevät, viuhkamaisesti ulkokehälle ulottuvat korkeat palkit antavat sille näkyvän ilmeen. Pilarien ja palkkien koot Planetary Architecture -toimisto määritti yhteistyössä rakennesuunnittelija Toni Kekin kanssa. 

Rakennuksen ulkokehällä oleva julkisivu on sekin puuta. ”Valitsimme siihen esiharmaannutetut radiata-männystä valmistetut Accoya-puulevyt, joiden luvataan kestävän 50 vuotta”, Pakkanen kertoo. Ulkokehän standardikokoiset puulevyt suojaavat parkkitaloa myös viistosateelta, mutta päästävät ennen kaikkea paljon ilmaa rakennukseen, mikä on palotilanteessa savunpoiston kannalta välttämätöntä.

 
  Planetary Architecture

Toinen löytö suunnittelun jo varhaisessa vaiheessa oli se, että kaikista tasoista piti tulla kaltevat. ”Tontit oli mitoitettu niin, että ulkopuoliselle rampille ei ollut tilaa” Pakkanen sanoo. Parkkitalo olisi siis kohti taivasta kiertyvä spiraali. ”Me loimme sille sekä kaarevan että suorakulmaisen nurkan” Pakkanen selittää. ”Kaarevassa se noudattaa autojen ajolinjaa, suorissa meillä on porraskäytävä ja hissit rakennuksen nurkassa. Kuninkaantammen kohteessa käytimme pelkästään kaarevia nurkkia, Kivistössä molempia.”

Nämä kaksi seikkaa – suhteellisen avoin puinen julkisivu ja ylöspäin kiertyvät kerrostasot – antavat rakennukselle sen suomumaisen, dynaamisen ilmeen. Kuninkaantammen rakennuksen pitkät kaarevat linjat muistuttavat stadionia, kun taas Kivistön kulmikas malli on tunnistettavasti betonisten pysäköintilaitosten puurakenteinen serkku.

 
 

Järjestelmässä on vain kolme lego-palikkaa, joista mikä tahansa parkkitalo voidaan rakentaa – kaarre, suora ja kulmikas kaarre. ”Kun esivalmistetut osat ovat tarpeeksi isot, ovat ne myös kustannustehokkaat”, Pakkanen sanoo. Rakennuksen ehkä kriittisin osa ovat palkkien päällä lepäävät, ristiinliimatusta puusta valmistetut CLT-levyt, joiden päällä autot ajavat ja pysäköivät kesät talvet. Ne on päällystetty polyuretaanielastomerilla, joka on kestävä ja vedenpitävä. Sama materiaali on myös välipohjien ja pystyrakenteiden liitoksissa. ”Tämä on tärkeää, sillä jos ei ratkaista detaljeja, on kokonaisuus menetetty”, Pakkanen sanoo.

  Planetary Architecture

Kaikki mallirakennusten puuosien liitokset ovat teräksisiä, jotta ne voidaan tarvittaessa purkaa nopeasti, ja niiden päällä on palonsuojana puuta. ”Puu hiiltyy vain millimetrin minuutissa, joten se sopii hyvin teräksen palonsuojaksi”, Pakkanen sanoo. ”Ja kun koko rakennus on sprinklattu, on se joka tapauksessa paloturvallisempi kuin betoninen pysäköintitalo.”

Kuulostaa siis siltä, että kaikki meni nappiin. Pakkanen onkin suunnitteluprosessin tulokseen tyytyväinen.

Mutta kun kuuntelee projektin toisen vaiheen projektipäällikköä Mervi Abellia Helsingin kaupunginkansliasta, alkaa aavistaa, että puinen parkkitalo Suomessa on sittenkin aika monimutkainen projekti. ”Eihän tämä hanke ihan maaliin asti mennyt”, Abell sanoo. Ja tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että se ei hankevaiheessa tullut rakennuslupakelpoiseksi. ”Haasteita on sekä paloasioissa että rakennusfysiikassa”, Abell myöntää. ”Rakennus on aina märkä ja kylmä, siellä on pinnoitteet, joiden päällä autot ajavat, eikä vesi saa missään tapauksessa päästä rakenteisiin.”

Planetary Architecture

Kuninkaantammessa kävi niin, että pysäköintilaitos päätettiin toteuttaa betonirakenteisena. Sille vaadittiin tarjousvaiheessa sadan vuoden käyttöikää, mutta liimapuurakenteille valmistaja antoi vain 50 vuoden takuun, eli puurakenne ei päässyt edes alkuerävaiheesta jatkoon.

”Voihan liimapuu hyvin kestää sen sata vuotta, mutta sitä ei kukaan vain uskalla luvata”, arkkitehti Pakkanen harmittelee. Vantaan suhteen hän elättelee vielä toivoa siitä, että parkkitalo voitaisiin toteuttaa puurakenteisena.

Kirsi Rontu Helsingin rakennusvalvonnasta, joka oli myös projektin ohjausryhmässä, näkee kuitenkin vielä haasteita puisen parkkitalon tiellä. ”Jokainen kohde on paloteknisesti mitoitettava kohdekohtaisesti”, hän sanoo. ”Valmista pakettia tästä hankkeesta ei vielä saatu, vaikka paloteknisesti pitkälle päästiinkin.”

Rontun mielestä vaaditaan vielä tarkennuksia, esimerkiksi siitä, miten puun pinta saadaan käsittelyllä suojattua vaadittuun palonsuojaluokkaan ekologisesti ja rakennustuoteasetuksen vaatimukset täyttäen. Palonkehitykseen perustuvassa palomitoituksessa seinä- ja kattopintojen osallistumisella paloon on iso vaikutus, joten pintaluokkien vaatimukset ovat sammutuslaitteistosta huolimatta kovat.

”Välipohjien alapintojen palonsuojausta tarvitaan, koska on ajateltava myös tilanteita, joissa sprinklaus ei toimi ja miten palon leviäminen siitä huolimatta rajoitetaan”, sanoo myös hankkeen palokonsulttina toiminut Esko Mikkola. ”Mutta riittävillä toimenpiteillä puisesta parkkitalosta saadaan yhtä turvallinen kuin sellainen betoninen pysäköintilaitos, missä ei ole automaattista sammutusjärjestelmää, sprinklaus on kuitenkin niin tehokas väline palon estämisessä. Mutta haastavaa se on ja vaatii kohdekohtaista tarkastelua.”

”Ja sitten on vielä ne rakennusfysikaaliset haasteet”, Rontu sanoo. ”Puurakenteiden olisi hyvä säilyä mahdollisimman kuivina käyttöiän ajan. Ajoneuvojen mukana kulkeutuu lunta ja suolaa ja tuulen mukana vettä. Meillä ei ole pitkäaikaiskokemuksia uusista pinnoitteista, niiden kulutuskestävyydestä ja alustassa kiinni pysymisestä. Betonirakenteissa ei ole niin isosti väliä, mihin se vesi liitoksissa lirisee, mutta puurakenteessa se on selvitettävä yksityiskohtaisesti. Meillä on kuitenkin todella rajut olosuhteet, rakenteiden tulee kestää myös viistosadetta.”

Sekä Abell että Rontu näkevät yhtenä puisen parkkitalon mahdollisuutena sen, että rakennus tehtäisiin sekarakenteisena, käyttäen puuta, betonia ja terästä. ”Näin niitä on tehty esimerkiksi Keski-Euroopassa, siellä käytetään aika joustavasti kuhunkin kohteeseen ominaisuuksiltaan sopivinta materiaalia”, Rontu sanoo.


Pakkanen on asiasta eri mieltä. ”Betonia pidetään yhä ihmeaineena, jolla ratkaistaan mitä vaan”, hän vastaa. Pakkasen mukaan kyse on myös ekologiasta. ”Pienillä massoilla ei ole niin väliä, mutta välipohjissa materiaalia on todella paljon. Jos voisimme tehdä sen puurakenteisena, olisi se merkittävästi betonivälipohjia ekologisempi vaihtoehto. “

 

 “Puinen välipohja voidaan siirtotilanteessa myös leikata elementin saumasta auki ja päällystää uudella elastomeerilla, mutta betoninen välipohja voidaan vain purkaa. Meillä on kuitenkin jo näyttöä Pohjois-Ruotsista, että tällainen rakenne toimii.”

Samaa mieltä on rakennusyrityksensä puolesta hankkeessa mukana ollut Mika Airaksela Arkta Reposelta. ”Puu kyllä kuivuu, jos se kastuu, ja elastomeeristakin minulla on pitkät ja positiiviset kokemukset, en näe sen käytössä mitään ongelmia”, hän sanoo. ”Suurin rakennusfysikaalinen ongelmakohta on betonin ja puun liitos, ne eivät saa olla kiinni toisissaan, ja se ratkaistiin tässä hankkeessa ranskalaisilla palkkikengillä, jotka nostavat puurungon 10 senttiä irti alla olevasta betoniperustuksesta.”

Ylipäätään Airaksela näkee hankkeen hyvin toteutuskelpoisena. ”En olisi edes lähtenyt tähän mukaan, ellen olisi nähnyt sitä mahdollisena. Teknisesti erityisesti elementtien toistuvuus kehitettiin tässä hankkeessa hyvin pitkälle. Palotilanteisiin meillä oli hiiltymismitoitus valmiina. Ja palopinnoitteetkin kehittyvät koko ajan, nyt markkinoilla on jo sellaisia, jotka imeytetään kuusen solukkoon niin, että ne eivät sieltä enää haihdu. Jos tällainen hanke käynnistyisi nyt, niin sitten tehtäisiin vaan nämä kohdekohtaiset tarkastelut valmiiksi.”

Mutta entä se ikuinen kysymys – miksi Ruotsissa on puisia parkkitaloja, mutta Suomessa ei? Rontu myöntää, että Ruotsissa esimerkiksi palonkestomitoitus on Suomea edellä. ”Siellä on omia oppilaitoksia juuri sitä varten, joten toiminnallista mitoitusta käytetään enemmän”, hän sanoo, mutta myöntää ettei tunne kovin hyvin ruotsalaisia käytäntöjä muuten. 

Siitä niin Pakkanen kuin Rontukin ovat samaa mieltä, että jonkun täytyy vain tehdä se ensimmäinen parkkitalo, jotta luvanvaraisuus voidaan tyhjentävästi selvittää.

Mutta näkökulma on varsin eri.

”Tarvitaan joku, joka ihan oikeasti haluaa tehdä sen”, Pakkanen sanoo ja selvästi toivoo sen pian tapahtuvan.


Rontu taas näkee asian viranomaisen tyypillisenä työtehtävänä. ”Me emme tee päätöksiä minkään mielipiteen perusteella, vaan pyydämme kolmannen tahon lausunnon asiasta, johon emme itse voi ottaa kantaa”, hän sanoo. ”Mutta haastavia nämä prosessit ovat aina, kun tehdään jotain ensimmäistä kertaa.”